Meillä ihmisillä on edessämme suuri ja vaikea tehtävä: Maapallon pelastaminen tuleville polville. Tämä pelastustehtävä tarvitsee meitä kaikkia ja yhdessä. Richard Sennett väittää teoksessaan Together, että yhteistyö on taitolaji, jossa emme ole erityisen hyviä. Yhteisösosiaalityöhön ja yhteisöihin erikoistuneena tutkijana ja opettajana on pakko jakaa näkemys yhteistyön vaikeudesta. Mutta ihminen on oppinut kummallisempiakin asioita halutessaan. Perustulo antaisi paremmat mahdollisuudet yhteistyön opetteluun ja onnistumiseen kuin vallitsevat järjestelmät.
Ensimmäiset havaitsemani keskustelut kansalaispalkasta käytiin 1980-luvulla saksaksi ja niissä oli keskeistä ajatus, että kansalaispalkka mahdollistaisi yhteisöllisen elämän ilman kaikkia niitä ammattilaisia, joita elämässämme on. Näissä pohdinnoissa merkittävässä osassa oli ammattilaisten harjoittaman vallan kritiikki. Yhteisöllinen, ei-ammatillisuuteen ja asiantuntemukseen perustuva elämä pienissä yhteisöissä nähtiin demokraattisempana kuin hierarkkiset ja holhoavat palvelujärjestelmät. Kansalaispalkka oli tuolloisen ymmärrykseni mukaan eräänlainen hippien ja vaihtoehtoihmisten kommuuni- tai pienyhteisöutopia. Suhtauduin tuolloin ajatukseen varovaisen kielteisesti. Syynä kantaani oli ainakin se, että naisten kannalta kommuuniutopia näytti siltä, mikä meillä oli jo – naiset hoitavat lapset, vanhat ja huushollin ilman mahdollisuutta tasa-arvoon.
Naisten kannalta 1980-luvun maailma näytti hyvinvointivaltion ansiosta toiselta kuin nyt. Hyvinvointivaltion ammattilaisia tutkineet feministit uskoivat, että naisten asema työmarkkinoilla yleensä ja erityisesti hyvinvointivaltion ansiosta muuttuu tasa-arvoiseksi miesten kanssa. Merkittävää osaa ajatuksessa paremmasta tulevaisuudesta näyttelivät julkisen sektorin toimet niin palveluina kuin työpaikkoina. Palkat kunnissa olivat suhteellisen pieniä, sillä suurin osa kuntien työntekijöitä oli pienipalkkaisia naisia kuten kotiavustajia, siivoojia, keittäjiä, lastenhoitajia, sairaanhoitajia, sosiaalityöntekijöitä. Mutta työpaikka oli vakaa eikä tahti ollut niin tappava kuin nykyisin. Työn ja perheen yhteensovittaminen oli helpompaa kuin nykyisin.
Nyt julkisen sektorin asema yleensä ja naisten asema kuntien työntekijöinä ja työmarkkinoilla ylipäänsä on muuttunut. Naisten suhteellinen asema ei ole parantunut, monella tavoin päinvastoin, on osa-aikatyötä, pätkätyötä, yksityistämistä, pakkoyrittämistä. Maailman tila ja erityisesti naisten sija siinä on muuttanut kantani perustuloon.
Erityisesti kaksi asiaa on muuttunut hyvinvointivaltion osalta – olemme siirtyneet wellfare-ajattelusta workfare-ajatteluun ja toisaalta julkisella sektorilla hallinnan tapana on uusliberalismin julkinen muunnos, NPM (New Public Management). Hyvinvointivaltiossa ajatuksena oli, että kaikille ihmisille kuuluu ihmisyyden perusteella tietyt ihmis- ja sosiaalioikeudet. Työvoima-valtiossa ihmisen arvon määrittelee hänen panoksensa palkkatyöläisenä. Jos jotkut ihmiset arvioidaan työhön kelpaamattomaksi, samalla heidät luokitellaan enemmän tai vähemmän tarpeettomiksi ja heidän mahdollisuutensa kunnioittavaan kohteluun muuttuvat heikoiksi. Esimerkiksi vanhusten julkista palveluista ei vieläkään saatu säällistä lakia aikaiseksi.
Työvoimavaltiolle on myös tyypillistä toiminta, jota nimitetään ”kuntoutukseksi ja aktivoinniksi”. 1990-luvun lamaan saakka Suomessa oli jonkinlaiset välityömarkkinat – suojatöitä, terapiaa, työpajoja ym. . Näihin suojatöihin otettiin ihmisiä, joista tiedettiin että heitä ei kyetä ”aktivoimaan” silloisille työmarkkinoille, nykyisistä puhumattakaan. Suuri osa kansalaisiin kohdistuvista epäkunnioittavista käytännöistä liittyy juuri aktivointiin ja kuntoutukseen. Ne eivät ole turhauttavia vain asiakkaille, myös ammattilaiset menettävät itsekunnioituksensa opettaessaan asiakkaita laatimaan CV:tä, jolle ei ole käyttöä.
NPM, New Public Management (uusliberalismin julkisessa hallinnossa vaikuttava muoto) on varautumista markkinoihin, keskittämistä suuriin yksiköihin, tuotteistamista, tilaaja-tuottajamalleja, kilpailuttamista. Esimerkiksi lausuntakierroksella olevan uuden sosiaalihuoltolain ideana on juuri varautuminen markkinoihin. Sosiaalipalveluiden ja –turvan tuotteistaminen yhä pienemmiksi osiksi jättää yhä useammat ihmiset sosiaaliturvan ulkopuolelle, käännyttää pois sosiaaliturvan tai –palveluiden parista. Yhä useammat ihmiset eivät täytä tuotteistetun asiakkuuden ehtoja kuten Eerika ei täyttänyt lastensuojelun tarpeen ehtoja. Sosiaalipalvelujen alkuperäinen idea oli tuoda suojaa, vakautta ja rutiineja eri tavoin heikkojen kuntalaisten elämään, nykyisin niitä saavat vain vahvat jos hekään. Yhä useammat ihmiset kokevat järjestelmät kohtuuttomiksi tai ei-legitiimeiksi.
Kuntien palveluiden laatu ei tyydytä myöskään työntekijöitä. Sosiaalityön yhteydessä puhutaan moraalisesta uupumuksesta. Tällä tarkoitetaan sitä, että sosiaalityöntekijät joutuvat tekemään asioita, jotka ovat järjen ja etiikan vastaisia. Ammattilaisten näkemyksiä ei kuunnella, yhä hanakammin annetaan lopputilejä professionaaleille, jotka ilmoittavat näkemyksensä uudistuksista. Esimerkiksi työnantajat saattavat kieltää opettajia puhumasta koulusta tai opetusneuvos saa lähteä ylioppilastutkintolautakunnasta kysellessään uudistuksen aikatauluja. Vastaavia uutisia tulee sosiaalitoimen uudistuksista ympäri Suomen. Karsinta julkisella sektorilla kiihtyy.
Etelärannan mieskuoro huutajien vaatimus eläkeiän korottamisesta näyttää ainakin kunnallisten työntekijöiden kannalta kummalliselta. Suuri osa naistyöntekijöistä haluaisi kiihkeästi jatkaa joko 65:een tai ylikin, koska heidän eläkkeensä on pieni. Mutta he joutuvat eri syistä aktivointi- ja hakemusputkeen. Osa niistä ammattilaisista, joiden ruumis tai sielu on tehostamisen uuvuttamia, saisi myös paremman elämän perustulon varassa.
Jos perustulo toteutettaisiin, osa entisistä kunnallisista palveluista tulisi hoidettua erilaisten järjestöjen, vapaaehtoisten ja perustulon varassa elävien toimesta. Suomessa on kansainvälisesti tarkasteltuna poikkeuksellisen laaja järjestökenttä. Vapaaehtoiset hoitavat monenlaista muun muassa urheilussa ja liikunnassa, vanhustenhuollossa, palvelevassa puhelimessa, lastensuojelussa. Jos ihmisten energiaa vapautuisi hakemuksilta ja heillä olisi vakaampi toimeentulo, ottaisivat he suuremman osan yhteisistä asioista hoitaakseen. Monet julkiset palvelujärjestelmät olisi mahdollista miettiä toisella tavalla, eivät tietenkään kaikki.
Useat sosiaalialan ihmiset vastustavat perustuloa siksi, että pelkäävät sen jättävän heitteille erityisesti syrjäytyneet nuoret. Näin saattaisi käydäkin. Mutta eivätpä nykyisetkään järjestelmät heitä tunnista. Nykyistä enemmän ennaltaehkäisevät tai yhteisöllisemmät lähestymistavat auttaisivat ”varhaista puuttumista ja aktivointia” paremmin. Yhteisöllisiä lähestymistapoja saattaisi löytyä vaikkapa yhdyskuntatyöstä, yhteisösosiaalityöstä, sorrettujen pedagogiikasta, sosiokulttuurisesta innostamisesta, yhteisötaiteesta, vapaasta sivistystoimesta, järjestöistä. Näissä organisaatioissa ideana on demokratia ja osallistuminen itseä koskevaan päätöksentekoon. Osallisuus, päättämisenä ja yhdessä muiden kanssa tekemisenä on ainoa tapa motivoida syrjäytetyt oman elämänä herraksi tai rouvaksi. Se on hidas tie, mutta ohituskaistaa ei ole.
Perustulo mahdollistaisi sen, että yhteisöt ottaisivat nykyistä suuremman vastuun ihmisistä ja luonnosta. Palkkatyön ulkopuolelle olevat voisivat tehdä mielekkäämpää kuin kuntoutua olemattomaan työhön. Maailmassa on paljon mielekästä tekemistä, joka ei kannata nykyisissä yrityksissä, esimerkiksi kierrätystä ja käytetyn tuunaamista, monenlaista käsin tekemistä, viljelyä, yhteiskeittiöitä, opiskelua. Yhteistyötä tarvitaan yhtäältä sen miettimiseen ja kokeilemiseen miten selvitä vähemmällä kuluttamisella. Toisaalta pitäisi saada eri tavoin syrjäytetyt ihmiset sosiaalisten verkostojen osaksi.
Leena Eräsaari
yhteisösosiaalityön professori
Jyväskylän yliopisto