Rutger Bregman tuli tunnetuksi erityisesti kirjastaan ”Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman” (2018) ja TED-luennostaan ”Köyhyys ei ole luonteen puute vaan rahan puutetta” (2017). Näissä dokumenteissa oli puhe mm. perustulosta köyhyyden torjumisessa. Kirjoissa ”Hyvän historia” (2020) ja ”Moraalinen kunnianhimo”  (2024) hän laajentaa analyysia ihmisistä ja heidän luonteestaan toimia hyvän puolesta ja moraalisesti yhä paremmin maailman kehittämiseksi. Köyhyyden ongelma on niissä jatkuvasti esillä, vaikka jälkimmäisessä ei enää perustuloa edes mainita. Tosin Hyvän Historiassa mainitaan Alaskan Permanent Fund, mikä on yhteiskunnan hallinnoima rahasto, mihin kootaan Alaskan öljyvarannoista saatava tulo ja se jaetaan osinkoina kaikille kansalaisille vastikkeettomasti vuosittain (n. 3000 $) ja on siis kansalaisoikeus ja yksi perustulon malli. 

Työn muutos ja työmotivaatio

Kirjan Ilmaista rahaa kaikille alkuperäinen ja suomennettu nimi on oikeastaan kiistanalainen, koska Suomen ja laajemminkin nykymaailman poliittisessa retoriikassa ei hyväksytä ”ilmaista rahaa”, koska raha pitää ”ansaita” mieluiten ”kovalla työllä”. Parempi nimi tälle kirjalle olisi ollut englanninkielisessä käännöksessä käytetty ”Utopiaa realisteille”, koska se kuvaa paremmin kirjan sisältöä ja päämäärää. Kirjan keskeinen asia on esitellä perustuloa ja sen mahdollisuuksia mm. köyhyysongelman ratkaisemiseksi. Muutenkin perustulo antaa uuden pohjan yhteiskunnan kehittämiselle. Bregman toteaakin, että vahvin argumentti perustulolle on vapaus. 

Työ on poliittisessa retoriikassa ja talouskeskustelussa keskeinen käsite ja tällöin se tarkoittaa yleensä palkka-/ansiotyötä mistä ihmiset saavat rahaa elämiseen. Työn ja työpaikkojen lisäämisestä on tullut keskeinen poliittinen päämäärä, koska tällöin ihmiset saavat toimeentulonsa; ja yhteiskunta saa työtä verottamalla rahaa yhteisten asioiden hoitamiseen. Nykyinen ns. hyvinvointiyhteiskunta kuitenkin huolehtii sosiaaliturvalla työttömistä ja muista rahaa ja apua tarvitsevista paitsi palkka- niin myös muilla verotustavoilla. Kuitenkin Bregmankin toteaa, että työ pitäisi määritellä uudestaan muista huolehtimiseksi. Palkaton talkoo-, vapaaehtois- ja perhetyö on aina ollut tärkeää yhteiskunnissa/yhteisöissä; jopa niin tärkeää, että nykyinenkään vauras yhteiskunta ei toimisi ilman talkoo-, vapaaehtois- ja perhetyötä. Tässä onkin jälleen yksi lisäargumentti perustulolle. 

Nykyään työ on muutoksessa. Kun perinteinen työ vähenee, ei työllä enää välttämättä elä. Vaikka sosiaaliturva tulee tällöin avuksi, niin sen jakaminen on monimutkaista ja usein ihmisiä nöyryyttävääkin. Lisäksi sosiaaliturva joskus jopa estää ihmisiä ottamasta vastaan pienempiä töitä ja rajoittaa muutakin hyödyllistä ja aktiivista toimintaa.

Joskus poliitikot sanovat, että ”kaikki työ on arvokasta”  ja tarkoittavat silloin yleensä toimintaa mistä saa rahaa. Kuitenkin jos analysoidaan tarkemmin eri työmuotoja, niin voidaan joistakin töistä, joista maksetaan, sanoa, että ne eivät ole yhteiskunnan kannalta hyödyllisiä ja voivat jopa olla vahingollisia. Lisäksi todella tarpeellisista töistä ei makseta riittävästi, mutta ns. bullshit-hommista maksetaan taas korkeita palkkoja. Automaation lisääntyminen on vienyt perinteisiä työpaikkoja ja tekoälyn kehittyminen tulee vielä enemmän mullistamaan maailmaa ja työntekoa.

Työnteon tärkeimpänä motivaationa usein poliitikot ja taloustieteilijätkin pitävät palkkaa tai rahaa. Perinteisesti tätä kuvataan käsitteellä ”keppi ja porkkana”, mikä tarkoittaa, että rahaa lisäämällä tai sitä vähentämällä saadaan ihmiset tekemään enemmän työtä. Kuitenkaan raha ja palkka eivät ole tärkein motivaatiotekijä, mikä on todettu jo 1990-luvulla. Tärkeämmäksi tulevat työn mielekkyys omien kykyjen käyttämisen ja yhteisöjen hyödyn kokemuksen kautta. Myös rakentava työyhteisö, missä on hyvät ihmissuhteet, on rahaa tärkeämpää. Bregman viittasikin uusimmassa teoksessaan kansainvälisiin tutkimuksiin, että 8 % kaikista työntekijöistä pitää työtään hyödyttömänä. Toiset 17 % epäilee, onko heidän työllään minkäänlaista yhteiskunnallista merkitystä. Bregmanin uusimmat kirjat Hyvän historia ja Moraalinen kunnianhimo lähtevätkin siitä, että ihmisillä on halu hyvän tekemiseen ja kunnianhimoisten ajatusten toteuttamiseen, kun ne vain saadaan esiin.  

Köyhyyden voittaminen – epärealistista?

Näiden kolmen Bregmanin kirjan yksi keskinäisistä viesteistä on se, että köyhyyden voittamisella voidaan yhteiskunta ja koko maailma tehdä paremmaksi. Hänen TED-luennossaan asia on esitetty tiivistetysti eli ratkaisujen pohja olisi perustulon toteuttaminen. Kun Bregman on ryhtynyt vetoamaan perustulon, lyhyemmän työviikon ja (lapsi)köyhyyden juurimisen puolesta, on hän saanut  kerta toisensa jälkeen kuulla, että nämä ovat epärealistisia, aivan liian kalliita ja jopa typeriä ideoita. Piti ymmärtää, että nämä ideat ”eivät sopineet vallitsevaan asiantilaan” eli valtaa pitävien ihmisten ajatusmaailmaan. Ajatuksen sanominen typeräksi on yksi keskeinen tapa tukkia uudistuksia esittävien suu. Näin toimii itsesensuuri; kukaan ei halua olla typerä. Vaikka useat ihmiset uskoisivat ja toivoisivat asiaintilan paranemista näillä ideoilla, niin hekin totesivat, että ”maailma nyt vain on mätä ja ahne”. Bregman kuitenkin uskoi, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia, jopa idealistisia. Jos haluaa muuttaa maailmaa, täytyy kuitenkin olla epärealistinen, järjetön ja sietämätön. Kirjassa Hyvän historia hän pyrki esittämään ihmisistä sen kunnollisen ja jopa idealistisen puolen. Kirjassaan Moraalinen kunnianhimo hän taas esittää kuinka historiassa epärealistisista ja kalliistakin uudistuksista tuli todellisuutta. Tästä yksi esimerkki on orjuuden lopettaminen, mitä Bregman käsittelee laajasti.

Bregmanin Hyvän historia pyrkii kyseenalaistamaan valitsevan synkän ihmiskuvan eli sen, että ihminen olisi luonnostaan itsekäs ja että ihmiskunta tavoittelisi vain omaa etuaan. Tätä synkkää ihmiskuvaa ovat paljon levittäneet myös taloustieteilijät käsitteellä Homo economicus. Heidän mukaansa ajattelemme jatkuvasti vain omaa voittoamme ja toimimme kuten egoistiset laskeskelevat robotit. Mutta onko tämä vain teoreettinen käsite? Vallanpitäjät uskovat muita useammin ihmisten olevan enimmäkseen laiskoja ja epäluotettavia. Tällä he perustelevat että meitä on ohjattava ja kontrolloitava. Surullisinta tässä on, että vailla valtaa olevat ovat epävarmoja ja usein alistuvat päättäjien tahtoon.

Vaikka taistelulla ja kilpailulla on ihmisyhteisöissä oma roolinsa, niin yhteistyöllä tiimeissä ja vastaavissa ryhmissä on saavutettu enemmän edistystä ja saatu aikaan merkittäviä yhteiskunnallisia uudistuksia. Meidän mielemme kaipaa yhtä paljon kontakteja ja vuorovaikutusta kun kehomme ravintoa. Yksinäisyyttä on verrattu jopa sairauteen. Voidaan sanoa, että viimeisen 100-200 vuoden aikana olemme saaneet niin paljon edistystä aikaan, että olemme unohtaneet miten kamalaa elämä aiemmin oli. Olemme mm. päässeet useimmista tartuntataudeista, orjuus on lopetettu ja olemme keskimäärin rikkaampia kuin koskaan – köyhyys maailmassa on laskenut alle kymmeneen prosenttiin. Kysymys, voidaanko köyhyys kokonaan poistaa, on kirjassa Moraalinen kunnianhimo esillä. Hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalipolitiikalla on köyhyyttä kyllä saatu vähennettyä, mutta yhdysvaltalainen GiveWell-tutkijatiimi David Andersonin johdolla on tullut siihen johtopäätökseen, että vähintään 75 prosenttia sosiaalisista interventioista mm. köyhyyden torjunnassa on vaikuttanut vain vähän tai ei ollenkaan ja joissain tapauksissa vaikutus on ollut jopa kielteinen. Tarvitaan siis uusia lähestymistapoja. Yksi asia, joka vähentäisi sosiaalisten interventioiden tarvetta, olisi perustulo.

Moraalisen kunnianhimon saavutuksia

Bregman määrittelee moraalisen kunnianhimon tahdoksi parantaa maailmaa mahdollisimman paljon ja tehdä jotain merkityksellistä. Jo aikaisemmissa kirjoissaan hän kuvasi tarinoiden pohjalta ihmisten toimintaa maailman parantamiseksi ja uusimmassaan hän käy läpi lukuisia pientenkin toimintaryhmien onnistuneita projekteja, joilla maailmaa on parannettu. Hän esittää, että jokaisen pitäisi ottaa päämääräkseen maailman parantaminen vaikka pienessäkin asiassa ja mennä mukaan johonkin ”kulttiin” tai perustaa sellainen. Erikoisesta sanavalinnasta huolimatta kultti on tässä yhteydessä pienehkö toimintaryhmä, joka on omistautunut asialleen saamatta siitä varsinaista taloudellista hyötyä. Kyse on useimmiten aatteellisista yhdistyksistä tai vastaavasta. Bregmanin mukaan tällaisen kultin vastakohta on konsulttiyritys, missä on joukko lahjakkaita ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan tiedä mitä tekisivät lahjoillaan saadakseen jotain merkittävää aikaan. 

Bregman esittelee tarinoiden muodossa lukuisia kultteja tai organisaatioita, jotka ovat saaneet aikaan parannusta yhteiskunnissa isompaan tai pienempään ongelmaan. Onnistumisia on arvioitu sillä kuinka monia ihmishenkiä joku uudistus on pelastanut. Uudistus on voinut olla usein lainmuutos, lääkkeen käyttöönotto tai tekninen keksintö. Yhden vähäosaisten ja kansalaisen puolesta toimivan ryhmän perusti yhdysvaltalainen Ralph Nader 1960-luvulla. Hänen ensimmäinen projektinsa oli liikenneturvallisuuden parantaminen, jossa hän joutui toimimaan autoteollisuutta vastaan, mutta sai aikaan lopulta turvavyötä koskevan lain, jonka on arvioitu säästäneen vuosikymmenten aikana yli 3,5 miljoonaa ihmishenkeä. Naderista ryhmineen tuli merkittävä lobbari, joka mm. hyökkäsi laiskasti toimivaa Yhdysvaltain kauppakomissiota vastaan, jonka tehtävänä oli toimia vaarallisia tuotteita ja kyseenalaista mainontaa vastaan. Ryhmä vaikutti lukuisten lakien sisältöön.

Hyväntekeväisyysjärjestöjä tutkiva GiveWell-ajatushautomo on selvittänyt, että yksi maailman parhaista hyväntekeväisyysjärjestöistä on Against Malaria Foundation (AMF). Tämän säätiön perusti Rob Mather. Säätiö on kerännyt yli 500 miljoonaa dollaria ja toimittanut 200 miljoonaa hyttysverkkoa yli 400 miljoonalle ihmiselle. Varovaisesti arvioiden tämä kampanja on pelastanut 100000 henkeä. Vuonna 2005 lapsia kuoli malariaan satoja, mutta nyt on päästy hyttysverkkojen ansiosta murto-osaan. Esimerkiksi ugandalaisessa 700 hengen yhteisössä oli 357 malariatapausta, mutta hyttysverkkojen ansioista vajaassa vuodessa malariaa ei enää ollut ollenkaan. 

Uusien rokotteiden käyttöönotolla on mm. polio ja isorokko hävitetty lähes tyystin. Malarialle on rokote, mutta se saatiin kehitettyä vasta 2021. Mutta miksi sen kehittäminen kesti niin kauan – miksi sen kehittämiseen käytettiin maailmanlaajuisesti vain pari miljoonaa vuodessa? HIV:n ja AIDS:n tutkimuksiin käytettiin rahaa viisikymmenkertaisesti ja sen puolesta tuhannet aktivistit olivat vauraissa maissa taistelleet. Malarian takia ei koskaan syntynyt samanlaista liikettä todennäköisesti siksi, että siihen kuolivat ennen kaikkea köyhien maiden köyhät ihmiset. Onneksi oli moraalisesti kunnianhimoisia Rob Matherin tapaisia hyväntekijöitä, jotka nostivat asian esiin. 

Orjuuden lopettamisesta köyhyyden lopettamiseen?

Suuri yhteiskunnan pitkä muutosprojekti oli taistelu orjuuden lopettamiseksi. Orjuutta pidettiin Euroopassakin vielä 1600-luvulla ”luonnollisena” ja kun silloin jotkut ryhtyivät  vastustamaan orjuutta, niin heitä pidettiin vähintään outoina ja jopa hulluina. Tällaisia ajatuksia alkoivat esittää Kveekareiden kristillisen lahkon/kultin edustajat 1700-luvulla Isossa-Britanniassa. Keskeinen henkilö tämän projektin käynnistämisessä oli Thomas Clarkson. Kun nämä ajatukset levisivät laajempiin, miljoonia ihmisiä käsittäviin kansalaisjoukkoihin, niin syntyi yksi historian suurimpia vallankumouksia ja orjakauppa kiellettiin Isossa Britanniassa virallisesti vuonna 1807. Näin tapahtui, vaikka maassa tienattiin orjakaupalla suuria summia ja vain kolme prosenttia ihmisistä sai äänestää. 

Tämän jälkeen kuninkaallinen laivasto aloitti valtavan kampanjan, joka tunnetaan historiassa ”Afrikan kauppasaartona”. Tuolloin noustiin peräti 2000 orjalaivaan ja vapautetiin 200000 orjuutettua. Näin saatiin kitkettyä jopa 80 prosenttia orjakaupasta ja britit käyttivät orjakauppakiellon toteuttamiseen tähtitieteellisiä summia vuosina 1807-1867. Mielenkiintoinen piirre tässä oli se, että Clarkson käsitti sen, että hän ei koskaan onnistuisi kitkemään orjakauppaa keskittymällä vain mustien orjuutettujen kärsimyksiin. Hän kiinnittikin huomiota orjalaivojen brittiläisten merimiesten kohtaloon. Orjalaivojen merimiesten elämä oli nimittäin kammottavaa ja merimatkan aikana kuoli prosentuaalisesti enemmän merimiehiä kuin orjuutettuja. Ei siis ollut ihme, että brittilaivasto halusi lopettaa orjakaupan. 

Mistä tiedämme, että olemme tehneet väärin jotain, minkä tulevat sukupolvet havaitsevat? Tällöin mm. pitää tarkkailla tapojamme ja tottumuksiamme, joita puolustamme 

sanomalla esimerkiksi ”Näin on aina ollut”, ”Ihmisluonto nyt vain on sellainen” tai ”Emme muutakaan voi”. Sosiaalipsykologi on tämän asenteen tiivistänyt kolmeen sanaan: normaali, luonnollinen ja tarpeellinen. Näin myös orjuutta ja orjakauppaa aikoinaan puolustettiin. Näillä sanoilla puolustetaan hyvinvointivaltioissa nykyistä sosiaaliturvaa ja todetaan perustulo tarpeettomaksi.

Absoluuttinen köyhyys maailmassa ja köyhyys ylipäänsä on pienentynyt ja maailma on keskimäärin vauraampi kuin aikaisemmin. Sen pienentyneen köyhyyden voittaminen kokonaan on nyt periaatteessa mahdollista, kuten Bregmankin on todennut, perustulolla. Perustuloa on esitetty jo vuosisatoja kuten orjuuden lopettamistakin ja sillä on laajaa kannatusta ympäri maailman ja perustuloa ajamaan on perustettu organisaatioita kuten BIEN ja sen kansalliset jäsenorganisaatiot. Lukuisia kokeiluja ja tutkimuksia on tehty ja niissä perustulo on todettu pohjaratkaisuksi monien ongelmien voittamisessa. Kuitenkin valtaa pitävät poliitikot ja taloustieteilijät ovat epäilleet ja jopa vastustaneet perustuloa. Kaksi tärkeintä argumenttia ovat, että se laiskistaa eli heikentää työmoraalia ja on liian kallis. Perustelut jotenkin muistuttavat orjuuden lopettamisen vastustamista. Laiskistus-argumentti perustuu paljolti negatiiviseen ihmiskäsitykseen, mitä Bregman on kirjoissaan kyseenalaistanut. Kalleus taas riippuu siitä miten perustulo toteutetaan, kun otetaan huomioon sen vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ja yhteiskunnan talouden dynamiikkaan. Työn muutoksen vaikutukset heikentävät perustulon vastustajien argumentteja. 

Mitä siis puuttuu, mistä löytyvät ne ratkaisevat argumentit vapauden lisäksi perustulolle, että saadaan suuret joukot toimimaan perustulon puolesta? Orjakauppa saatiin lähes loppumaan osittain sillä, kun vedottiin orjuutettujen kärsimyksen sijasta sitä toteuttavien merimiesten kärsimyksiin. Demokraattinen poliittinen päätöksenteko perustuu usein siihen, että halutaan turvata enemmistön eli suuren keskiluokan hyvinvointi ja toimeentulo. Vähemmistöjen ja köyhien asema on poliittisten päättäjien hyvän tahdon varassa. Kuitenkin 1) työn muuttuessa riski toimeentulon heikkenemiseen on yhä suurempi myös keskiluokalle ja 2) jos köyhyys lisääntyy, niin se vaikuttaa myös yhteiskuntarauhaan, mikä uhkaa toistaiseksi hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Perustulo olisi ratkaisu näiden molempien riskien välttämiseen.  

Moraalisen kunnianhimon kouluun

Bregmanilla historioitsijana on käytännöllinen tapa esittää asiansa tarinoiden ja tutkimusten kautta. Tosin joskus on vaikea seurata sitä miten eri tarinat ja niissä esiintyvät henkilöt liittyvät toisiinsa eri yhteyksissä. Asioiden konkretisointi on usein hajanaista ja samoja asioita esitetään eri yhteyksissä. Hän antaa neuvoja miten itse kukin meistä voisi huomata ongelmat ja niitä pyrkiä ratkaisemaan. 

Usein hyvän uudistuksen esittäjät ovat joutuneet toteamaan, että asia ei ole edennyt ja Bregman kutsuu tätä jalon häviäjän kohtaloksi. Tämän kohtalon välttämiseksi hän esittää, että on ainakin viisi asiaa, jotka tulee ottaa huomioon yhteiskunnallisessa muutoksessa:

1) Vaikka ihmiset tiedostavat kaikenlaisia epäkohtia se ei vielä riitä muutokseen.

2) Myöskään hyvät aikeet eivät riitä, vaikka meihin hyväntekeväisyysmaailmassa vedotaan ja jopa annamme rahaa hyville aikeille. 

3) Mitkä ovat oikeat syyt muutoksen tarpeelle, jää usein selvittämättä ja silloin tarvitaan vanhojen näkemysten tueksi uusia argumentteja, jotka herättävät vastakaikua oman kultin tai esityksen tekijän oman ryhmän ulkopuolisissa ihmisissä.

4) Vaikka yhdessä on tiedostettu konkreettinen ongelma kuten köyhyys, niin sen ratkaisemiseen ei usein löydy kaikille hyväksyttäviä keinoja vaikka perustulo yhdessä voitaisiin todeta ratkaisuksi. Kun vaaditaan “puhdasta” perustuloa ja aletaan kiistelemään malleista ja rahallisesta tasosta, niin uudistus pysähtyy.  Pitää selvittää tilanne mistä lähdetään ja mistä voidaan edetä yhdessä. Lopputulos on kuitenkin kompromissi.

5) Idealistiset uudistajat usein uskovat, että heidän kaikki ihanteensa vahvistavat toisiaan eli niillä on synergiaa. Kuitenkin jos perustuloon uudistuksena liitetään vaatimuksia muihin uudistukseen eikä hyväksytä hankalia kompromisseja, ei päästä eteenpäin perustulonkaan toteuttamisessa.

Vaikka protestiliikkeiden määrä on vuosina 2006-2020 moninkertaistunut, niin niiden toiminnan tulokset ovat vaatimattomia. Nykyisin protesti on useimmiten hetken mielijohde, välähdyksenomaisesti esiintyvää tuohtumusta. Puuttuu pitkäjänteinen toimiva organisoituminen. Bregman itse pyrkii toteuttamaan esille ottamiaan hyviä asioita ja torjumaan huonoja. Hän on perustanut joidenkin ystäviensä kanssa organisaation nimellä Moraalisen kunnianhimon koulu. Ensimmäiset tutkimusapurahansa organisaatio jakoi tupakkateollisuuden vastaiseen taisteluun ja eläintuotannon korvaavien proteiinien edistämiseen. Mielenkiinnolla voi odottaa, milloin tämä koulu keskittyy laajemmin köyhyyden poistamiseen ja perustulon rooliin siinä.