Perustulon vaatimus tulee uuden työn ja tuotannon perustalta. Nykymuotoinen varallisuuden tuotannon tapa on kääntöpuoli finanssivetoistumisen prosesseista. Tästä syystä henkilökohtaisen tulon vaatimus on irroitettava palkkatulosta.
Työn lopusta on puhuttu vähintään 1970-luvulta asti työn tutkijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden parissa. Nykyään kukaan ei voi välttyä aiheesta kertovista lehtijutuista, sekä niitä siivittävistä lomautus- ja irtisanomisuutisista.
Työn ja tuotannon muutos käsittää laajasti koko globaalin pohjoisen yhteiskuntien rakenteet, sekä tuotannon ja varallisuuden kasaantumisen uudelleenjärjestäytymisen prosessit. Perinteiset instituutiot kuten hyvinvointivaltio ja palkkatyö, jotka ovat aiemmin toimineet elämän turvallisuuden pohjina, ovat niin sanotusti huokoistuneet ja tuottaneet prekariaation ilmiön.
Kokonainen työn kulttuuri on muutoksen keskiössä: olemme yhä enemmän siirtyneet palkkatyömuodosta projektiluontoiseen, yrittäjämäiseen ja itsenäiseen sekä uudenlaiseen yhteistuotannon tapaan.
Työn organisoinnin tapojen muutos on tapahtunut yhtäaikaa informaatioteknologisen kehityksen kanssa. Selkeät työtehtävät ovat siirtyneet yhä laajempien toimenkuvien ja jatkuvasti uudelleenmuokkaantuvien projektien hallinnaksi. Ennaltamäärätyt työpaikkaroolit ovat väistyneet luovuuden ja innovoinnin tieltä erilaisiin verkostomaisiin projekteihin.
***
Prekarisaatio, ”työn loppu” ja palkkatyösuhteen mureneminen on tapahtunut rinnakkain uudentyyppisten arvonmuodostumisen mekanismien kanssa. Kääntöpuoli tälle kaikelle on taloustieteilijä Christian Marazzin mukaan talouden finanssivetoistuminen 1970-luvulta alkaen ja voiton muuttuminen korkotuloksi.
Tämä tarkoittaa, että perinteisestä tuotantotoiminnasta saatavat voitot eivät ole enää samassa roolissa lisäarvon tuotannossa, vaan lisäarvo saadaan nykyään yhä enemmän finanssimarkkinoilta korkotulona. Tämä koskee jälkiteollisessa kapitalismissa myös itse teollista tuotantoa. Voiton muuttuminen korkotuloksi näkyy esimerkiksi siinä, että Suomesta ei lopeteta tuotantoa siksi, että tuotanto olisi täällä tappiollista. Voitollista ja hyvin menestyvää tuotantoa lopetetaan, koska sijoittajat tarvitsevat suurempia voittoja finanssimarkkinoilta.
Kyse ei ole siis vain työpaikkojen häviämisestä automatisaation tieltä, vaan kokonaisesta arvontuotannon- ja kasautumisen tapojen muutoksesta postfordistisessa kapitalismissa. Finanssitalous läpäisee koko tuotannon kiertokulun ja jokaisen kulutustoimen, joko suoraan tai epäsuorasti. Finanssimarkkinat eivät siis ole jonkinlainen reaalitalouden loinen tai lisännäinen, vaan se on symmetrisessä suhteessa uusien kasautumisprosessien kanssa.
Tiedämme että jatkuvista finanssikriiseistä huolimatta voitto- ja kasautumisasteet ovat jatkaneet kasvamistaan. Työehtojen kiristäminen, palkkojen alentaminen ja ulkoistaminen ovat samalla toimineet lisäarvon ulosmittaamisen keinoina. Samaan aikaan voitot investoidaan yhä useammin finanssimarkkinoille kuin pysyvään tai vaihtelevaan pääomaan (palkkoihin). Tällöin ne eivät ole kasvattaneet yhteistä vaurautta, vaan lisänneet tuloeroja.
Finanssivetoistuminen käy yhtä aikaa uudenlaisten kasautumisen muotojen kanssa, joita löydämme perinteisen tuotantoprosessin ulkopuolelta. Ne ovat ikään kuin levinneet ulos yrityksen tiloista koko yhteiskunnan tilaan. Kuluttajasta on tullut yhteistuottaja, osallistuen markkinoiden luomiseen, palveluiden tuotantoon, kierrätykseen, ongelmien rarkaisemiseen ja on siten new economyn olennainen osa ja uusi strategia.
Erilaiset crowdsourcing- mallit (kuten Google-malli) pystyvät imemään lisäarvoa kaikesta kanssakäymisestä, kommunikaatiosta, haluista, tunteista ja loputtomasta määrästä ”ilmaista työtä”. Näin tuotantoa ja lisäarvoa syntyy missä tahansa, potentiaalisesti kenen tahansa tekemänä, ilman erityistä palkkatyösuhdetta.
Koko elämämme on siis laitettu töihin – työvoiman yleiset kyvyt ja osaaminen, kuluttajan yhteistuottajana toimiminen uusissa tavaroissa ja palveluissa. Kaikki tämä on olennaista uuden työn luonteessa, mutta myös siinä, minkälaista työläistä tuotetaan sekä tarvitaan, josta päästään kysymykseen työläisen elämän edellytyksistä ja toimeentulosta.
***
Autonomia ja perustulo
Kun työn ja tuotannon luonne ymmärretään uudenlaiseksi, ajasta ja paikasta vapaaksi tuottavaksi toiminnaksi, jossa työntekijä itse parhaiten tietää ja pystyy määrittelemään työnsä keston ja määrän, autonomian vaatimus korostuu. Kysymys kuuluu, sanelevatko finanssimarkkinat tulevaisuudessakin ihmisten, työntekijöiden ja valtioiden toiminnan reunaehdot (taloudellinen ja poliittinen kiristäminen). Vai ryhdymmekö investoimaan inhimilliseen pääomaan, kognitiivis-immateriaalisen työn ainoaan todelliseen perustaan.
Työntekijä ei ole enää nähtävissä ryhmän jäsenenä, joka menee tietyn työpaikan tiloihin x-määränä tunteja päivässä ja viettää työn ulkopuolisen vapaa-aikansa perheen ja harrastusten parissa. Työntekijä on sen sijaan yksilönä yksilöiden joukossa, jossa tuotantoon osallistuminen ja tuottavana oleminen tapahtuu potentiaalisesti milloin tahansa ja elämä eletään niin sanotusti yrityksessä ja yritys toimii ”ympäristönä” elämälle, sekoittuen koko yhteiskunnan aikaan.
Ei ole olemassa enää tiettyjä työtaitoja, vaan koko ihminen, koko persoona ja yleiset elämänkyvyt muodostavat tuotannon alustan, josta lisäarvo kaapataan. Siksi yritykset haluavat palkata ”hyviä tyyppejä” ja tärkeintä työmarkkinoilla on ”oikea asenne”. Emme voi tietää mikä on potentiaalisesti tuottavaa ja mikä ei. Tästä syystä investoinnit ja elvytystoimet olisi suunnattava suoraan työpaikkoja luoviin kohteisiin: koulutukseen, terveys- ja sosiaaliturvaan, hoivaan, tutkimukseen ja muihin antropogeneettisen tuotannon todellisiin lähteisiin.
Palkkatyömuoto- ja suhde ei toimi enää samalla tavoin tuotantoon osallistuvan elämän jäsentäjänä. Siksi meidän tulisikin luopua palkkatyön arvon romahtamisen pelosta ja siirtyä palkan maksuun elämästä perustulon muodossa.
Näin mahdollistuisi autonomisesti varallisuutta tuottamaan kykenevien inhimillisten kykyjen, yhteisen osaamisen ja tiedon, sosiaalisten suhteiden, kommunikaation ja affektiivisten suhteiden joukon olemassa olo. Nykykapitalismin tuotannon perusta.
…
Heidi Meriläinen, YTM, jatko-opiskelija