Jorma Kalela: Työllisyyspuheen kaksinaismoraali ja perustulo

Suomalaiseen ajatteluun on pitkään kuulunut näkemys, jonka mukaan toimeentulon tukea voi saada vain tekemällä sen vastineeksi palkkatyötä. Kun epäkohtia korjataan, on saatava takeet, ettei uudistuksia käytetä väärin. Toisten ”siivellä eläjiä” ei suvaita. Kansalainen on käytännössäkin voinut saada tukea elämisen välttämättömyyksiin vain tarveharkinnan perusteella eli alistumalla viranomaisten valvonnalle.

Tämän ajattelutavan perusta romahti 1990-luvun lamaa seuranneina vuosina. Suomessa koettiin maan historian todennäköisesti vahvin nousukausi ja juuri silloin syntyi parin sadan tuhannen pitkäaikaisen tai toistuvasti työttömän joukko. Toisin kuin oli uskottu, hyvät suhdanteet eivät poistaneet työn puutetta eikä voimakaskaan taloudellinen kasvu edellyttänyt täystyöllisyyttä. Köyhyys saattoi päinvastoin lisääntyä vaikka taloudessa meni hyvin.

Hallitukset eivät kuitenkaan unohtaneet ihmisiä, jotka ovat vaarassa syrjäytyä. Heidän työllistämisestään tehtiin jopa erityinen politiikan painopistelue, mutta ”vaikeasti työllistettävien” määrä ei olennaisesti supistunut. Laaja työttömyys ei silti ole kadottanut merkitystään. Työllisyysasteen nostamisesta on päivastoin tullut tavoite, joka käy minkä tahansa taloudellisen toimenpiteen perusteluksi.

Työllisyyspuheessa ohitetaan myös se seikka, että työttömyyden katkaiseminen on sitä vaikempaa, mitä kauemmin työn puute kestää. Toki työministeri myönsi julkisesti muutama vuosi sitten, että viisi vuotta työtä vailla olleen työllistäminen on viiden vuoden projekti. Jo 1980-luvulla oli käynyt selväksi, että onnistuminen vähänkin pitempään töistä poissa olleen henkilön kohdalla vaati hänelle räätälintyönä tehtyä laadittua työllistymissuunnitelmaa.

Työvoimahallinnon toimenpiteiden ensisijaisena kohteena ovatkin vuodesta 1998 lähtien olleet ”kokoaikaiset työnhakijat”. Tällä tavoin työttömiksi määritellyillä henkilöillä on myös käytännössä mahdollisuus työllistyä ”avoimille työmarkkkinoille”, mutta heitä on vain vajaa viidennes kaikista työttömistä. Valtaosalle on kyetty osoittamaan parhaimmillaankin lyhytaikaisia tukityöpaikkoja, uudelleenkoulutusta tai työttömyyseläke.

Tällä vuosikymmenellä ovat talouden päättäjät nostaneet pikaisinta ratkaisua vaativaksi ongelmaksi uhkaamassa olevan työvoimapulan.Työuria on pyrittävä pidentämään muun muassa eläköitymisikää nostamalla ja työperäistä maahanmuuttoa edistämllä. Tässä keskustelussa ollaan hiljaa siitä, että maassa on runsaat kaksi sataa tuhatta hyvinvointivaltion tosiasiallisesti syrjäyttämää ihmistä.

Osa syrjäytyneiksi leimatuista on todella menettänyt elämänuskonsa, mutta suurimman osan pulmana on vanhentunut ammattitaito tai sellainen pätevyys, jolle ei ole kysyntää. Työvoimahallinnon resurssit eivät kuitenkaan riitä motivoivan ja työllistymiseen johtavan uudelleenkoulutuksen järjestämiseen. Käyttämättä ovat myös jääneet ne mahdollisuudet, jotka liittyvät sisällötään ja puitteiltaan muuttuvan työn tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Pitkäaikaisesti ja toistuvasti työttömänä olevat ovatkin olleet hallitusohjelmien kirjauksista huolimatta toissijainen politiikan kohde, koska he eivät ole olleet lyhyellä aikavälillä ongelma taloudellisen kasvun kannalta. Heille kyllä pyritään löytämään töitä, mutta tavalla, jonka he kokevat pakottamiseksi. Hallituksille on edelleen tärkeintä estää väärinkäytökset ja suurimpana uhkana on harhakuva ”tukiyhteiskunnasta”, jossa saa toimeentulon tukea ilman työntekoa.

Hyvinvointivaltion tarjoamasta tuesta onkin tullut työllistämispolitiikan väline. Esimerkiksi työttömille eri tavoin tarjottavien tukien saamisen edellytyksenä on osallistuminen sellaiseen koulutukseen, johon useimmilla ei ole mitään motivaatiota ja joka ei heidän kohdallaan tuota työllistymistä. Kehityksen suuntana on tilanne, jossa erilaisten sosiaalisten tukien saamisen edellytyksenä on minkä tahansa työn hyväksyminen.

Perustulo ei ratkaise kaikkia toimeentulon hankkimiseen liittyviä ongelmia. Se on kuitenkin askel kohti politiikkaa, jossa luotetaan kansalaisiin ja jonka ideana on ”kepin” sijasta ”porkkana”. Se antaa esimerkiksi mahdollisuuden ottaa vastaan pieni työkeikka tai osa-aikatyö tarvitsematta pelätä vaikkapa asumistuen menettämistä. Välttämättömimmän toimeentulon varmistamiseksi ei ole pakko alistua viranomaisvalvonnalle. Syrjäytyneeksi leimaantumisen sijasta työttömälle saattaa palautua elämänusko.

Perustulo ei ainakaan heikennä Suomen kansainvälistä kilpailukykyä ja se voidaan toteuttaa julkisen talouden kannalta kustannusneutraalisti. Vielä tärkeämpää on kuitenkin kysyä, onko talouskasvun tukeminen se mittari, joka viime kädessä ratkaisee kaikkien yhteiskuntapoliittisia ratkaisujen kohtalon. Esimerkiksi perustulossa on ollut ja on edelleen kysymys oikeasta ja väärästä, se on politiikan eikä talouden kysymys.

Jorma Kalela
Poliittisen historian professori (emeritus)
Turun yliopisto